keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kasvottomat kaupparatsut


Kummituksen Kahdet kasvot -LP hankittu ja pariin kertaan kuunneltu. Tunnustettu ja todennettu omakohtaisesti se aavistus/konsensusmielipide, että yhtyeen historallinen merkitys pohjaa enemmän ulkomusiikillisiin arvoihin kuin esimerkiksi hevikitaroinnin edistyksellisyyteen tai camp-huumoriin.

Vaikka Kummituksen konsepti muistutti ulkoisesti pari vuotta aiemmin perustettua yhdysvaltalaista The Residentsiä, yhtyeiden ideologiset lähtökohdat olivat keskenään vastakkaiset. Kumpikin bändi käytti keikoillaan naamioita, ja soittajien henkilöllisyyksien oli määrä pysyä salaisuutena. Mutta jos residentit tekevät pilaa pop-teollisuuden logiikoista käsitetaiteellisilla levyjulkaisuillaan ja performansseillaan, Kummituksen naamiomiehet olivat liikkeellä pelkästään kaupallisin tavoittein. Idean naamioitumisesta keksi tamperelainen ohjelmatoimistoyrittäjä Heikki Kauppinen, joten Kummitusta voidaan pitää myös varhaisena manageriportaassa suunniteltuna poikabändinä.

Lupaavasta novelty-potentiaalistaan, hiotusta kaupallisesta strategiastaan ja muusikoiden ammattitaidosta huolimatta Kummitus jäi lyhytikäiseksi yhden sinkkujulkaisun ja yhden studioalbumin kokoonpanoksi. Sen sijaan umpiavantgardistinen The Residents porskuttaa korskeampana kuin koskaan: nelikymmenvuotinen ura on poikinut kuutisenkymmentä äänilevyllistä sumeaa mörköoopperaa ja niin kryptisiä taiteidenvälisiä hankkeita, että asian harrastajankin on vaikea pysyä laskuissa mukana.

Ilahduttavasti Kummituksen kantava voima Jussi Niemi on sittemmin löytänyt paikkansa suomalaisen kauhurockin kovassa ytimessä. Asema Matti Nykäsen mentorina, hovisäveltäjänä, luottokitaristina ja takapiruna on johdonmukaista jatkoa Kummitus-projektille.

Anonyymit naamiobändit ovat lyöneet läpi isosti suomalaisessa musiikkibisneksessä ainakin kaksi kertaa: Batin ja Ryydin Ehtaa tavaraa myi 52 000 kappaletta vuonna 1989, ja Lordista tuli kansainvälinen ilmiö euroviisuvoiton myötä 2006. Ehkä mukaan voidaan lukea myös salanimellä ja kasvottomana uransa aloittanut Petri Nygård, vaikka hänen live-esiintymisiinsä ei liittynyt näyttäviä naamiaisasuja.

Vaikka moni pitää Batia ja Ryydiä yhden hitin ihmeenä eikä kaksikko ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1998, heidän keikkailu-uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Suuria stadioneja duo ei enää vedä täyteen, ja ehkä siksi myös yhtyeen estetiikka on alkanut lipua valtavirrasta kohti marginaalia. En kuitenkaan ryhdy nyt rakentamaan mainitsemieni bändien ympärille analyyttisiä nelikenttiä, sillä kirjoitukseni varsinainen aihe on yleishumanistinen: ajatuksia uudelle vuodelle 2014.

Pyydän blogini lukijoita katsomaan ennakkoluuloitta alla olevat keikkataltioinnit ja vertailemaan esityskokonaisuuksia keskenään. Toinen yhtye edustaa esoteerista hipsterismiä, toinen niin sanottua junttidiskoa. Mutta onko tyyliero lopultakaan jyrkkä?


    
Näen tässä kahden maailman kohtaamisen mahdollisuuden. Jos suomalainen kokeellisen popin harrastaja hakee unheimlicheja elämyksiä John Mausin, My Robot Friendin tai The Residentsin tuotannosta, voiko hän rehellisyyden nimissä sivuuttaa Batin ja Ryydin nykyistä tummansävyistä vahinkoavantgardea? Ja jos vastaavasti kansan syvien rivien edustaja nauttii "ehdasta tavarasta", miksei häneen vetoaisi myös residenttien värikäs navanalushuumori?

Vanha teema, Suomen kansan jakautuminen toisilleen vihamielisiin leireihin, on puhuttanut ihmisiä taas viime aikoina. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Ranta esitti uudenvuoden toiveenaan, että ihmiset lopettaisivat toistensa tahallisen väärinymmärtämisen sosiaalisessa mediassa ja alkaisivat kuunnella eri mieltä olevia. Erityisesti konservatiivisten ja cityliberaalien arvojen yhteentörmäys tuottaa keskustelupalstoilla jatkuvasti tulisia yhteenottoja ja vastapuolen leimaamisyrityksiä.

Voisivatko osapuolet päästä ylös poteroistaan ja löytää yhteisen sävelen Batin, Ryydin ja residenttien avustuksella?

3 kommenttia:

  1. En olisi yhtä optimistinen sen suhteen, että nämä kaksi lopulta hyvin erilaista musiikkisuuntausta voisivat vedota kansan syviin riveihin. The Residentsin omgelmana on kuitenkin tuotannon inherentti elitistisyys, mikä väistämättä johtaa marginalisoitumiseen. Ja eikö näin olekin? Marginaaliyhtye, joka soittaa marginaaliryhmille. Satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta heidän musiikkinsa jäänee ikuisesti suurelle yleisölle vieraaksi.

    Batin ja Rydin ongelmana näkisin alkisuoriutumisen. Kyseessä on selvästi musiikillisesti lahjakas ryhmä, joka kuitenkaan ei ole koskaan toden teolla utilisoinut taiteellista puoltaan ja ryhtynyt kunnianhimoisiin projekteihin. Nostan heille isosti hattua kansansuosionsa johdosta, mutta fakta on ettei se riitä. Kulttuurieliittimme ei koskaan voi hyväksyä heitä täysivaltaisesti osaksi taidekaanonia. Kikki tietävät heudän kykynsä, mutta tulokset puhuvat puolestaan. Toinen vastaava esimerkki on Bomfunk MC:n entinen tuottaja Jaakko Salovaara, joka klassisen musiikin ja sellonsoiton osaamisestaaan huolimatta, ei ole kyennyt saavuttamaan taidepiirien kunnioitusta. Hänkin on valitettavasti käyttänyt musiikilliset lahjansa kapealla alueella.

    VastaaPoista
  2. Mutta ei hätää. Maassamme on yksi artisti, joka on vihdoinkin kyennyt saumattomaan synteesiin taiteessa ja kansanviihteessä. Hän on nouseva tähti, uuden sukupolven kirkas valo, joka osoittaa sen kuinka keinotekoiset genrerajat eivät tule enää tulevaisuudessa määrittämään artisteja. Että on oikein seurata sydnätään ja tehdä juuri sitä mitä haluaa. Että on oiken tehdä taidetta JA viihdettä ja yhdistellä niitä vapaasti. UUsi aikakausi on alkamassa.

    Esimerkkejä tämän Supermoniveto-nimellä kulkevan artistin lahjoista:

    Tanssiperformanssi. Soundtrackina kokeilevaa, jopa The Residentsiin verrannollista musiikkia: http://www.youtube.com/watch?v=sqK-wNtqxFE

    Suomirock. Hänellä on pettämätön kyky säveltää suureen yleisöön uppoavia ralleja: http://www.youtube.com/watch?v=F0A7WtCj7yc

    Hip-hop. Hänen musiikilliset lahjansa ulottuvat myös rytmiseen musiikkiin ja kappale onkin saavuttanut jo kulttistatuksen: http://www.youtube.com/watch?v=T3zI47aiZLQ

    Tranceosasto. Tästä biisistä tuli reiviskenessä välitön legenda. Myös video on saanut suitsutusta sen realistisesta ekstaasitripin kuvauksestaan: http://www.youtube.com/watch?v=Vb5O-2RXXNM

    Myös yhteiskuntakriittisellä osastolla osaamista löytyy. Tämä punkbiisi osoittaa, ettei Supermoniveto kaihda hankalia aiheita tai provokaatioitakaan: http://www.youtube.com/watch?v=LBin2dG_-LA

    Ns. Norjaosasto luonnistuu myös vaivatta. Tämä biisi on kivunnut suosituimpien joukkoon black metal -skenessä ja sitä pidetään yleisesti genreä uudistaneena hittinä: http://www.youtube.com/watch?v=XOibIxl3dLo

    Supermoniveto on osoittanut, etteivät ns. sukupuoliroolit merkitse hänelle mitään. Ns. äijäily käy häneltä luonnostaan, ja hän on osoittanut olevansa immuuni feminisistiselle propagandalle. Tästä häpeämättömästä maskuliinisuuden ylisyksestä onkin tullut suosittu biisi miesaktivistien keskuudessa: http://www.youtube.com/watch?v=RdX-swN9Tw8

    Countrymusiikki on ollut aina Supermonivedon sydäntä lähellä. Tämän biisin myötä hän osoitti olevansa tarpeeksi arvokas manttelinperijä J Karjalaisen perintöä jatkamaan: http://www.youtube.com/watch?v=jw6RM_2TdC4

    PS. Pahoittelen linkkispämmiä, mutta haluan vain levitää sanomaa tämän ainutlaatuisen taiteilijan monipuolisista lahjoista. Mies, joka ei pelkää taidetta, ei viihdettä.

    VastaaPoista
  3. Myönnän, etteivät poimimani esimerkit havainnollista parhaalla mahdollisella tavalla Batin & Ryydin ja Residentsien musiikillista sielunveljeyttä. Valitsin videot ennen muuta siksi, että kyseisten esitysten aikatilalliset koordinaatit osuivat lähemmäksi toisiaan kuin luultavasti koskaan muulloin kyseisten orkesterien historiassa. Bat ja Ryyd esiintyivät Jämsäkoskella 26.4.13,, residentit Helsingissä 6.5.13. Keikkoja siis erotti ajallisesti n. kymmenen vuorokautta ja sijainnillisesti n. 230 kilometriä.

    Ihailen Supermonivedon taiteen monipuolisuutta ja iloitsen, että kotikaupungistani Turusta ponnistaa näin merkittäviä kykyjä. Samalla tosin pelkään, että juuri tämä postmoderni kameleonttimaisuus osoittautuu Supermonivedolle samanlaiseksi kompastuskiveksi kuin esim. Bobby Darinille, joka seuraili musiikillisten tyylisuuntien muutoksia valppaasti ja jota sen tähden syytettiin linjattomuudesta ja kaupallisesta kyynisyydestä.

    VastaaPoista