maanantai 28. lokakuuta 2013

Odottamaton orkaani




Panu "Kaikista ihmisistä juuri" Rajalan arvostelu Kahden vaimon miehestä tiivistää teoksen ydinolemuksen ansiokkaasti. Kirjan lukemisen jälkeen mieleeni johtuu vain pari täydentävää huomiota.

1. Kyseessä on paitsi merkittävä pala suomalaisen kirjasensuurin historiaa, myös yksi vaikuttavimpia tuntemiani esimerkkejä legitiimin tunnustusproosan ja "lainsuojattoman" ITE-kirjallisuuden välisen rajan häilyvyydestä.

2. Kiannon kuvaama avioelämän uudelleenjärjestely saattoi olla jossain määrin leimallinen 1910- ja 1920-lukujen yhteiskunnallisille olosuhteille; ainakin teosofi Veikko Palomaa päätyi samoihin aikoihin hyvin samantapaiseen polygamiseen triangeliin. Siinä missä Kianto kapinoi aikansa tekosiveellisiä arvoja vastaan melko maanläheisistä lähtökohdista, Palomaa perusti ratkaisunsa ikuisiin salatieteellisiin totuuksiin.

3. Rajalan referoiman kolmiodraaman lisäksi teoksen nautittavinta antia ovat myös ne lukuisat kohdat, joissa Mies vuodattaa jumaloivaa rakkautta "Lolli"-poikansa niskaan. Muihin lapsiinsa Mies suhtautuu enimmäkseen hyväntahtoisen välinpitämättömästi.

Eiköhän ole paras antaa teoksen itsensä puhua puolestaan. Tässä joitakin Kahden vaimon miehen huippuhetkiä:

Runoilijan sielussa kulkevat kuoleman kuvat nopeammin kuin tavallisessa rintamamiehessä, hänellä on synkänjuhlallisia hetkiä, jolloin hän näkee itsensä jo vainajana. Ja hän on kyyneliin asti liikutettu oman romaaninsa salaisuuksista, jotka kieppuvat hänen sotaseikkailujensa rinnalla.


Se oli häväistyn naisen puolustus-purkaus koko pahaa maailmaa vastaan, jossa oma mies oli soittanut ensiviulua. Se oli kuin metsäeläimen taistelua penikkansa päältä. Mies, ihminen, vavahti tämän villin luonnonvoiman edessä.


Mies veti kintaan kädestään ja tunnusteli, oliko kirjepinkka hänen povessaan - ne olivat hänen nykyisen elämänsä asiakirjat: "Rakas, kurita minua, rankaise minua..." Saattoiko halpa nainen kirjoittaa näin korkeasti? 


Ja tapahtui muutakin: kevätmyrsky kulki ihmissielujen läpi, ravisteli rajusti talvitaakan alla nukkuneita havupuita. Mahtavat lumipaakut putosivat mäiskähtäen maahan. Pakkasesta kangistuneet puut rasahtelivat pelottavasti. Etteivät rungot vain rapsahtaisi poikki! Tämähän oli aivan odottamaton orkaani...

 - Ota ruumiini! huusi rintamaitoa valuva nuori äiti myrskyn halki,- En tahdo, sanoi Mies, ellen sieluasi saa! En koskaan nauti raakaa lihaa! - Mutta minä tahdon! komensi vaimo kamalasti nauraen. - Rakkaani, mikä sinua vaivaa? kuiskasi Mies kauhistuneena. Nainen - ikuinen arvoitus!

Missäkö rouva oli? Eikö Mies sitä tiennyt! Majatalon emäntäpä tiesi... ja Mies tunsi, että tulee mitä tulee! Hirmutuska järisytti häntä ja hän nousi karjuen satulaan ja ajoi huimaa vauhtia suoraan pappilan pihaan.

Jossakin, kuin maan alla, kuuluu ikään kuin pienen lapsen itkua. Jossakin kaukana ulvahtaa ikään kuin verenhimoinen susi. Muuten vallitsee kaamea hiljaisuus. Se on kaikkien onnettomien perhekohtausten ikuinen ilmiö.

Oi Helmi, vapisten olen seisonut kiroustesi raunioilla ja miettinyt keinoa pelastukseksemme. Miksi pilkkaat sieluani? Kenties olen saanut intohimoni kuoletetuksi, mutta rakkauttani en. Työnnä pois - kuulun sittenkin sinulle!
Nyt on minulla viimeinen ratkaisukeino esitettävänä. Se pelastaa meidät molemmat. Salli minun siittää sinusta vielä toinen lapsi! Jaamme sitten lapset ja menemme eri suuntiin.
Rakastan myrskyistä sieluasi, ihailen ruumistasi, rukoilen pelastusta rauhattomalle hengellesi. Huomaa: en sinua sukupuolituskien takia pyydä - ne kestän nyt - mutta tulevaisuutemme vuoksi, sielujemme rauhan vuoksi.
Amen.

Sama vartalon solakkuus, joustava selkä, sama kaulan kaari, terve rintakehä, ennen kaikkea sama aivokuori, vuosisatoja sorvatun suvun pääkallo - siinä on isän perintö, suvun suuruus ja heimon - heikkous. Äidin suurista silmistä ehkä lemmensyleilyssä valahti lisävalaistusta pojun sielunpeileihin, ehkä Kulkuritytön henkinen hätä rakkautta janoavan miehen rikosriemussa loi yhteisen leiman kultalapsen korkenevaan otsaan ja ohimoon? Mutta itsensä isä lapsensa koko olemuksessa tuntee, joka jäsenessä Mies sen vaistoaa - ja siinäpä isyytensä luomisriemu! Sitä eivät maalliset lait ja julmat juorut pysty häneltä riistämään - tämä totuus on pysyväinen!

Mies kahlaa paksussa lumessa polviaan myöten. Tuiskuttaa taivaan täydeltä. Miksi - hän itseltään kyselee - minun sisäinen elämänikin aina pitää olla samanlaista kahlaamista luminietoksissa? Miksi aina joudun etsimään outoja yhdyntäkohtia sydämen asioissa?

Oli jo ilta. Juotiin yhteiset kahvit talonväen kanssa, johon paitsi emäntä kuului isäntäkin, puutarhuri, joka, samoin kuin vaimonsa, oli vegetariaanisen aatteen kannattaja ja sen läpikuultavaksi tekemä. He olivat sangen siivoja ihmisiä, jotka, huolimatta yksipuolisesta kasvissyöntiheikkoudestaan, olivat onnistuneet saamaan lihavan tyttölapsen. Kuinka toinen lapsi onnistuisi, oli eri kysymys.

Herra kyllä tietää, milloin hän sallii miinansa räjähtää meidän harhailevien haaksiemme pohjavesissä. Hän, sodan ja lemmen Herra, kutkuttelee meitä vain strategisilla leikkauksillaan.

- Onko minun valkoisella kyyhkyläiselläni ollut ikävä kotkaansa?
- Poika, sinä olet ihan hupsu tänään! nauraa hän suuteloiden välissä. - Mikä kumma sinua vaivaa?
- Ei muu kuin Rakkaus! säihkyy Mies. - Ja tämä nöyrä ilma vaikuttaa minun hermostooni aivan kuin tiikerinsukuisiin eläimiin: ne kiipeävät pitkin seiniä ja laukkaavat häntä pystyssä!
- Kultainen kissaeläimeni!

Kilvan he molemmat suutelivat ja hivelivät lastaan. Ja vasta sitten, nukkumaan käydessään eri vuoteisiin, he häpsähtivät olevansa mies ja nainen...

Julkinen synnytys laittomasta avioliitosta - salainen synnytys laillisesta liitosta? Kumpi lienee siveellisempi?

- No niin, sanoi Mies. Se asia on siis ratkaistu. Minä muuten jo ilmoitinkin hänelle, ettei tarjousta vastaanoteta. En luota kansalaisiin, jotka kantavat epämääräistä nimeä Vi... Sanomalehdestä olen sattunut huomaamaan sen nimiset aina huonoissa asioissa. 

Hän kuvitteli toista vaimoaan vieraan miehen lastenhoitajana - siinä itkisivät hänen omat lapsensa toisen jaloissa, ja tuo vieras perheenisä, jonka elämä oli sekä sisäisesti että ulkonaisesti särkynyt, oli vain möhkäle aivoja, joka aherteli Valistuksen Auringossa...

Kostonhimo ja rakkaudenikävä vilkuttavat usein etsimäämme henkilöä näköhermoissamme.

Suuressa hädässään nämä kaksi tarttuivat kuin hukkuvat oljenkorteen, aavistamatta, missä määrin moraalisesti turmeltunut laitos juuri tämän paikkakunnan poliisi oli.