sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Farssielokuvan rihmastot


Koska erinäiset menot ja silpputyöt ovat täplittäneet kalenteriani tänä kesänä, en ole ehtinyt vielä suorittaa tärkeää kirjablogirituaalia eli rentoutua kesädekkarin ääressä. Yritän hoitaa raskaan velvollisuuden pois päiväjärjestyksestä parin viikon sisällä. Sitä ennen lienee paikallaan alkulämmittely, pikainen kurkistus nostalgisiin suomalaisiin kesäkomediafilmeihin.

Koska takavuosien reseptio kohteli Seppo Huunosen Piilopirttiä (1978) ja Kaarlo Kortelaisen Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen -elokuvaa (1988) ylimielisesti, ne luultavasti ansaitsisivat syventyneemmän tarkastelun, uudelleenarvioinnin ja mentaalihistoriallisen paikannuksen. Alkajaisiksi tyydyn kuitenkin poimimaan esiin vain yhden minua pitkään askarruttaneen yksityiskohdan, Huunosen ja Kortelaisen kuvailmaisua yhteen sitovan johtolangan: näyttelijä Leo Lastumäen (1927-2012) puvustusratkaisut.

Vaikka Piilopirtti ja Huttunen ilmestyivät kymmenen vuoden välein eivätkä täten edusta samaa Suomi-komedian aikakautta, ne ovat tyylillisesti läheistä sukua keskenään. Tai ehkä tämä on näköharha, jonka aiheuttaa edellä mainitsemani kumma yksityiskohta ja merkintäni varsinainen aihe: Leo Lastumäen hahmo käyttää molemmissa elokuvissa samaa vuoden 1971 yleisurheilun EM-kisoja mainostavaa puseroa.

Jälkimmäisessä elokuvassa pusero näyttää vähän resuisemmalta, mikä on luonnollista, onhan sille kertynyt vuoteen 1988 mennessä ikää jo 17 vuotta. Yhtä kaikki pysäytyskuvien semioottinen lähiluku ei jätä epävarmuutta, etteikö kyseessä tosiaan olisi sama puseroyksilö. Esimerkiksi palkeenkielen sijainti vasemmassa hihassa täsmää.

En tunne Piilopirtin enkä Huttusen syntyhistoriaa, joten tästä eteenpäin liikun spekulatiivisen nojatuoliteoretisoinnin alueella. Olisiko arkijärjen puitteissa liian rohkeaa olettaa, että kyseessä olisi näyttelijä Lastumäen oma henkilökohtainen oloasu? Ja jos näin on, mikä esteettinen periaate johdatti Huunosen ja Kortelaisen muovaamaan elokuviensa fiktiiviset keskushenkilöt ikään kuin näyttelijän persoonasta ja yksityisyydestä käsin?

Mahdollisesti Huunonen ja Kortelainen halusivat luoda kuvaustilanteeseen välittömän ilmapiirin sallimalla Lastumäelle henkilökohtaisen oloasun käytön. Rento ja pakottamaton jazz-meininki välittyykin elävänä kummankin elokuvan katsomiskokemuksessa. Varmaankin ohjaajat aavistelivat nuhjuisessa puserossa myös Turhapuro-elokuvien verkkopaidan veroista huumoripotentiaalia. Taloudelliset odotukset jäivät kuitenkin lunastamatta. Piilopirtti ja Huttunen ovat säilyneet näihin päiviin asti pienten esoteeristen piirien kulttiesineinä.

Tunnen 1970- ja 1980-lukujen kotimaista elokuvaa rajallisesti. En tiedä, esiintyykö sama pusero muissakin Lastumäen tähdittämissä filmeissä. Joka tapauksessa vaatekappale visuaalisena johtomotiivina luo maagisen sillan Piilopirtin ja Huttusen välille. Vaikka Lastumäen roolihahmot näissä elokuvissa eivät erityisemmin muistuta toisiaan, huomattuaan johtomotiivin katsoja ei voi enää välttyä petollisilta mielleyhtymiltä eikä sumearajaisten perheyhtäläisyyksien etsinnöiltä.

Lopulta ajatuspolku johtaa yhä syvemmälle elokuvateorian peruskysymyksiin. Kun Piilopirtti ja Huttunen kietoutuvat katsojan tajunnassa yhteen, syntyy vaikutelma kuin menneiden vuosikymmenten kotimaisia farssikomedioita yhdistäisi jokin laajempi esteettinen syvärakenne. Onko olemassa yhteinen alkupiste, anus mundi, josta kaikki tällainen aines pulppuaa?          

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Huutokauppameklarit hiljaisuuden retriitissä

Tällaiseen paikkaan ajauduin viime viikolla. Ensimmäisenä aamuna keskiviikkona kirjasin ylös vaaramaiseman kirvoittamia mielteitä ja vaikutelmia.

Viikko oli jyrkkien kontrastien katkoviivoittama: vuoroin ihmisten ja ympäristön miellyttävyys, vuoroin esiintymislavalle astumisen piina.

Saako lähettää vielä terveisiä työryhmälle ja huoltojoukoille? Kaikki teistä kuuluvat parhaimpiin ystäviini, NYT.