sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Unkarilainen ja suomalainen perikato


Luin tammikuussa sattumalta peräkkäin kaksi kirjaa, joista en odottanut löytäväni mitään yhteistä. Yhtäläisyydet valkenivat viiveellä, useita päiviä lukemisen jälkeen.

Jotain olisi pitänyt osata päätellä kirjojen nimistä, jotka jo kavaltavat sukulaisuuden: László Krasznahorkain Satantango,  Erkki Kaakisen Pirunkolo. Alitajunta ei kuitenkaan ollut ohjannut lukulistan laadintaa. Sátántangon ensimmäinen englanninkielinen käännös (siis aksenttimerkitön Satantango) ilmestyi viime vuonna, ja hankin teoksen ennen kaikkea päästäkseni paremmin perille sen ihmeellisestä elokuvaversiosta. Pirunkolon sain lahjaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

Krasznahorkain romaani vaikutti kahtalaisesti, skitsofreenisesti. Jotkin salaliiton yksityiskohdat kirkastuivat, kokonaisuus sumeni. Kaikkitietävä kertoja selvittää henkilöiden ajatusmaailmaa pitkin lausein, joiden paikalla elokuvassa on pitkiä, mykkiä, tulkinnallisesti avoimia kamera-ajoja ja lähikuvia. Samalla  haperot raamatulliset mielikuvani hapertuivat entisestään. Suo on upottavampi kuin oletin ja vaatii kaikesta päätellen sinnikkäämmän syventymisen. Nyt elokuva näyttää ja kuulostaa vielä ihmeellisemmältä kuin ennen kirjan lukemista. Siitä olen onnellinen.

Totesin Tarrin elokuvan seuraavan romaanin rakennetta uskollisesti kuin veriveli. Useimmat poikkeamat alkutekstistä tuntuvat johtuvan käytännön tuotannollisista seikoista. Esimerkiksi joitain romaanin väkivaltaisia kohtauksia on häivytetty tai pehmennetty elokuvassa ehkä esteettisistä syistä tai siksi, että riehunta olisi sopinut huonosti vaikkapa Irimiásta näytelleen Mihály Vígin habitukseen. Ehkä tärkein painotusero romaanin ja elokuvan välillä on kohtauksessa, jossa Irimiás matkakumppaneineen näkee aaveen. Elokuva kuittaa tilanteen ohimennen: raunioilla häälyy paksua sumua, jota pysähdytään hetkeksi ihmettelemään mutta joka kuitataan lopulta tavallisena luonnonilmiönä.

Myös Pirunkolon henkilöt elävät aineellisesti niukassa maaseutuyhteisössä perikadon merkkien keskellä. Esipuheessa Kaakinen kertoo saaneensa aiheen romaaniin unessa. Tietty pahaenteinen unenomaisuus väijyykin näennäisen elottoman pinnan alla.

Pirunkolo, pohjaton veden täyttämä kuoppa, vetää mustan aukon tavoin syövereihinsä ihmisiä ja eläimiä. Silti surmanloukku, jolta romaani on saanut nimensä, jää teoksessa hyvin vähälle huomiolle. Suurin osa romaanista on yksivakaisen asiallista lounaishämäläisen elämänmuodon kuvausta. Aila Kaakisen piirrokset ja Aarne Kaakisen valokuvat tukevat informaation perillemenoa: tukinajo, viikate, heinänteko, lehmien lypsy.

Kaakisen romaanissa lukijan mieltä ei jää niinkään askarruttamaan upottava psykoanalyyttinen Pirunkolo. Pikemminkin ajatukset takertuvat yllättäviin yksityiskohtiin. Ensin romaani näyttää sijoittuvan 1800-luvun puoliväliin, kun kerrotaan teollisuuspatruuna Wahrenin tehdashankkeista ja panimon perustamisesta. Samaan aikaan henkilöhahmot kuitenkin harrastavat juhannuksena grillausta, ja juhannusjuhlille saapuu puhujaksi kansan rakastama "taata" Sillanpää.

Kiinnostavaa on myös kirjoittajan viehtymys toistuviin, vaikeasti tulkittaviin yksityiskohtiin. Sekä keskushenkilöperheen isällä että pojalla on sängyssä samanlainen paksu, makkaran muotoinen patja. Kun eräs veljespari lähtee riijuureissulle, heidän iltansa etenevät tahoillaan täsmälleen samoin.

Pirunkolon takakannessa teosta kutsutaan jännitysromaaniksi, "sillä niin jännittävää on maaseudun elämä Pirunkolon ympärillä". Tämäkin yksityiskohta jää kummittelemaan päähän ja houkuttelemaan uudelle kierrokselle; ensimmäisellä lukukerralla kun en huomannut romaanin tarinassa enkä tyylissä minkäänlaisia jännityselementtejä.

7 kommenttia:

  1. Jaakko, kerrassaan mainion kuuloinen esitys tuo Kaakisen romaani kaikkine epäloogisuuksineen ja omituisine genremääritelmineen. Tulipa vaan mieleen, että kun "postmodernistista" romaania tai "kokeilevaa" romaania tms. syytetään usein turhanpäiväisestä ja elämälle vieraasta kikkailusta, niin eikö asiaa voisi nähdä niinkin että tietyissä romaaneissa nostetaan esiin / karrikoidaan jo olemassaolevia (joskin ehkä Kaakisen tapaan marginaalisia) kerrontaratkaisuja?

    Voisin hyviä kuvitella monia tällaisia vastaavia kokonaisuuksia, joista osaavissa käsissä syntyisi mitä nautinnollisimmin vinksahtanut esitys (ei niin ettei tällainen hieman harkitsematon tai mynttäämätön kimpale sitä olisi jo itsessään, muttei ehkä aivan siinä mielessä että katselisimme sitä taideluomuksena).

    Joskus "itseoppineidenkin" kertomuksissa on kuitenkin paljon tenhoavampi imu kuin kovin tietoisesti / kaavamaisesti konstruoiduissa leikeissä, esimerkiksi sellaisissa joita kutsutaan realistiseksi tai psykologiseksi romaaniksi ja joissa konventiot ovat jo näivettäneet suuren osan rakenteeseen ja tulkintaan saakka yltävistä yllättymisen tai hämmästyksen kokemisen mahdollisuuksista, jotka kuitenkin kuuluvat tärkeältä osaltaan kaikkeen arvokkaaseen kirjallisuuteen.

    VastaaPoista
  2. Jo vain Vesa, eiköhän Pirunkolostakin irtoa joitain virikkeitä tuleviin proosahankkeisiini. Tällaisia kirjoja lukiessa päädyn jatkuvasti samaan havaintoon, siis siihen että luova mielikuvitus ja innovointi rikkaimmillaankin kalpenee "sattumafunktion" rinnalla; "sattumafunktio" viittaa tässä kaikkiin sellaisiin yllättäviin ja esteettisesti vaikuttaviin taideteoksiin, jotka näyttävät syntyneen vahingossa esim. tekijän taitamattomuuden seurauksena. Käsitteenä "sattumafunktio" ei liene osuva, vedin sen nyt hatusta. Jos joskus kirjoitan aiheesta kunnianhimoisempaa esseistiikkaa tms., pitänee keksiä parempi sana.

    Sitä jäin Pirunkoloa lukiessa harmittelemaan, että meillä Suomessa ei ole Béla Tarrin veroista elävän kuvan visionääriä, joka kykenisi tekemään romaanista tasokkaan filmatisoinnin.

    VastaaPoista
  3. Eikö sattumafunktio olisi huipussaan, jos Timo Koivusalo päästettäisiin tässä kohdassa irti? Tavallaanhan Pekko Aikamiespojassahan on jo aluillaan... (En jatka ajatusta loppuun.)

    VastaaPoista
  4. Juuri tuo tekijän taitamattomuuden ja sattumafunktion löytäminen ovat mielestäni olennainen juttu, jotta ns. taideproosa lähtee aidosti lentoon. Ellei niitä saavuteta tavalla tai toisella, on tulos usein hengetön.

    Tavallaan tässä on koko taiteen tekemisen suola: ei ole mitään ehdotonta metodia, joka synnyttäisi tuon efektin. Ja kuitenkin siihen pääsee käsiksi vain yrittämällä ja onnellisen "sattuman" kautta. Tätä efektiä kannattaa tosiaan pähkäillä!

    VastaaPoista
  5. Juuri näin - kyseinen funktiohan ei suinkaan rajoitu alan outsidereihin vaan on läsnä tavalla tai toisella kaikessa taiteen tekemisessä. Toisinaan subjektiivinen vastaanottaja vain tunnistaa teoksessa intentionaalista taitoa ja taituruutta, toisinaan taas vaikuttuu jostain sellaisesta mikä selvästi näyttää mokalta. Eikä tarvitse edes ajatella eläviä klassikkoteoksia, joiden nykyinen reseptio saattaa olla historiallisten sattumien eli "vahinkojen" summana jotain aivan muuta kuin syntyaikanaan...

    Timo Koivusalo on kiinnostava taiteilija sikäli, että hänellä on muuan harvinainen - nyttemmin täysin laiminlyöty - erityislahja. Esiintyessään 1990-luvulla lavakoomikkona hän improvisoi parissa sekunnissa yleisön huutamien avainsanojen pohjalta erittäin taitavia kuplettilauluja. Veikkaanpa, että hyvin harva suomalainen sanataiteilija yltäisi samaan ankarallakaan harjoittelulla. Nykyään Koivusalo ei kuitenkaan harrasta tätä taidemuotoa lainkaan vaan käsikirjoittaa ja ohjaa historiallisia spektaakkelielokuvia, joiden laatu... (Enköhän minäkin jätä ajatuksen kesken.)

    VastaaPoista
  6. Ja eikös se helvetin väkkyrä ollut nimenomaan "PYÖREÄKSI PÖYHITTY PATJA", johon tuntui liittyvän jos jonkinlaisia hedelmällisyys- yms. uskomuksia? Tämä mojo-talismaani esitettiin tekstissä aina omahyväiseen ja itsetietoiseen sävyyn, ikään kuin jokainen lukija olisi tietoinen siitä, miksi juuri "PYÖREÄKSI PÖYHITTY PATJA" se olla pitää, jotta mitään mistään tulee.

    Ellen paremmin tietäis, tuo käsittämättömän vaikeaksi osoittautunut tapahtumien ajoitus voitaisiin tulkita ironiseksi kommentiksi siitä, ettei Lounais-Hämeessä meininki ole juuri muuttunut 1800-luvusta Taatan aikojen kautta nykypäivään mitenkään. Samanlaiset saatanan omahyväiset jäärät puhuvat (JA KIRJOITTAVAT, herra nähköön) edelleen jostain vitun "PYÖREÄKSI PÖYHITYISTÄ PATJOISTA", vaikka koko muu Suomi on sellaisen unohtanut jo sinne 1800-luvulle.

    SAATANA SENTÄÄN, KAAKINEN.

    VastaaPoista
  7. Rakentavaa kritiikkiä ja räväkkä avaus lahjoittajataholta. Hyvä! Toivottavasti Kaakinen lukee tämän ja kommentoi, niin saadaan vireä proosakeskustelu käyntiin.

    VastaaPoista