torstai 28. helmikuuta 2013

High noon

Georgia ilman aitan polulla astelevata seriffiä olisi niin kuin pilvinen kiitospäivä, ja sen perheenpöydän päässä asuisi ikävyys kuin riutuva July 4th -ilta.





sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Tunnistuksellista proosaa


William Gaddisin The Recognitions on aiheuttanut minulle viime päivinä jonkin verran mieliharmia. Odotusten lopahtamisesta ei tietenkään ole kyse; ensimmäisen sadan sivun perusteella romaani vaikuttaa yhtä uljaalta kuin oletinkin. Se vain tässä jurppii, että olen tullut lykänneeksi Gaddisiin tutustumista näin myöhäiselle iälle.

En kuvittele, että olisin saanut nuorempana The Recognitionsista irti jotain enemmän kuin nyt. Itsesyytökseni liittyvät vain hukkaamiini kaunokirjallisiin mahdollisuuksiin. Vaikka olen vasta The Recognitionsin alussa, jo nyt on selvää että teoksen olisi pitänyt kuulua Neuromaanin viitepohjaan.

The Recognitions luotasi lumemaailmoja vuonna 1955, vuosikymmeniä ennen kuin simulaatiosta tuli taiteen ja yhteiskuntatieteiden valtavirta-aihe. Teksti on täynnä erilaisia keinotekoisuuden, jäljittelyn ja huijauksen johtomotiiveja. Heti ensimmäisillä sivuilla esitellään Sinisterra-niminen valelääkäri. Koska San Zwinglin kuvitteelliselta luostaripalatsilta (jonka esikuva Gaddisin mukaan on El Escorial) puuttuu oma suojeluspyhimys, Isä Hermoso kampanjoi sen puolesta, että kaupungissa kaksitoista vuotta aiemmin surmattu pikkutyttö voitaisiin julistaa pyhimykseksi. Pastori Gwyon pitää tulikivenkatkuisen saarnan lääketiedettä ja lääkäreitä vastaan. Hauskoja juttuja. Nimet Sinisterra, Hermoso ja Gwyon olisivat sopineet hyvin johonkin Neuromaanin alaviitteeseen.

Muitakin ärsyttäviä puutteita olen hoksannut liian myöhään. Yksi Neuromaanin luku on omistettu sammakoille. Kirjasta olisi tullut parempi, jos olisin huomannut ottaa mukaan myös sammakkoprofessorin.
      

lauantai 9. helmikuuta 2013

Myrskyn jälkeen


Edellinen merkintäni synnytti palautemyrskyn sähköpostiini. Perinneritarikunnan postituslistalla virisi kiivas linjakeskustelu. Harkittuani asiaa pitkään päätin tilapäisesti "jäädyttää" edellisen merkintäni viimeiset kommentit. Ne ovat tallella Bloggerissa sen varalta, että toimitusneuvosto päätyy myöhemmin sittenkin puoltamaan niiden julkaisua.

Ymmärrän aiheuttamani mielipahan ja pyydän harkitsematonta menettelyäni anteeksi. Olen yhä sitoutunut ANEn perustamiskirjassa määriteltyihin tiedotuseettisiin suuntaviivoihin. Vaikka blogini palvelee suurta yleisöä ja haluaa elää mukana kansalaisten arjessa iloineen ja suruineen, sen on osoitettava lojaaliutta myös rahoittajatahoja kohtaan.

Poikkesin edellisen merkintäni moderointipolitiikassa vanhasta hyväksi havaitusta linjasta tietoisesti, koska katsoin kirjallisuus- ja elokuva-aiheen "viattomaksi" maaperäksi kaikkien kansalaisten väliselle epäpoliittiselle kohtaamiselle ja ajatustenvaihdolle. Reaktioiden laadusta ja määrästä päätellen tämä oli virhearvio.

Jottei kenellekään jäisi epäselväksi, korostan vielä kerran, että perinneritarikunta ANE luonnollisesti jakaa varauksetta kaikki modernin länsimaisen yhteiskunnan perusarvot, joihin kuuluu muiden muassa sukupuolten tasa-arvo. Journalistisessa työssä ANE pyrkii johdonmukaisesti edistämään näiden arvojen toteutumista esimerkiksi puuttumalla yhteiskunnassa havaitsemiinsa epäkohtiin ja tiedottamalla niistä lahjomattomasti.

Samalla ANEn on kuitenkin vaalittava kansankunnan muistia ja järjestön perinteiden katkeamattomuutta. Sen on pyhitettävä jäsenilleen perustamisasiakirjassa määritelty ideologisesta, uskonnollisesta ja poliittisesta häiriköinnistä rauhoitettu alue. Tietoyhteiskuntamme asukas, läpivirtualisoitunut, pirstaloitunut ja nomadismiin pakotettu ihmisyksilö, kaipaa ajoittain edes hetkellistä vakautta, tukipistettä minuudelleen. ANEn jäsenien jakamat veljeydelliset mysteerit, joissa perinne tulee eläväksi osaksi jokapäiväistä maailmassaoloamme, tarjoavat meille yhden tällaisen turvasaarekkeen. Nykyihmisestä ikivanhat arvostukset, säännöt, rituaalit ja käytännöt voivat näyttää mielivaltaisilta. On myös väistämätöntä, että maine hämäräperäisenä "salaseurana" herättää epäluuloa ulkopuolisissa lukijoissa.

Seuroilla, yhdistyksillä ja yksityisillä klubeilla on oikeus määritellä jäsenkriteerinsä itse. Pidän harmillisena sitä, että tietyt tahot haluavat keinotekoisesti politisoida esimerkiksi ANEn harjoittaman traditiouskollisuuden. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan näe naisten lähettämien asiallisten kommenttien julkaisua ongelmallisena. Aika näyttää, tuleeko koko toimitusneuvoston kelkka tässä asiassa kääntymään.

Vahingosta viisastuu. Myrskyn jälkeen on taas mukava palata normaaliin päiväjärjestykseen. Suhtaudun jupakkaan arvokkaana oppimiskokemuksena.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Unkarilainen ja suomalainen perikato


Luin tammikuussa sattumalta peräkkäin kaksi kirjaa, joista en odottanut löytäväni mitään yhteistä. Yhtäläisyydet valkenivat viiveellä, useita päiviä lukemisen jälkeen.

Jotain olisi pitänyt osata päätellä kirjojen nimistä, jotka jo kavaltavat sukulaisuuden: László Krasznahorkain Satantango,  Erkki Kaakisen Pirunkolo. Alitajunta ei kuitenkaan ollut ohjannut lukulistan laadintaa. Sátántangon ensimmäinen englanninkielinen käännös (siis aksenttimerkitön Satantango) ilmestyi viime vuonna, ja hankin teoksen ennen kaikkea päästäkseni paremmin perille sen ihmeellisestä elokuvaversiosta. Pirunkolon sain lahjaksi pyytämättä ja yllätyksenä.

Krasznahorkain romaani vaikutti kahtalaisesti, skitsofreenisesti. Jotkin salaliiton yksityiskohdat kirkastuivat, kokonaisuus sumeni. Kaikkitietävä kertoja selvittää henkilöiden ajatusmaailmaa pitkin lausein, joiden paikalla elokuvassa on pitkiä, mykkiä, tulkinnallisesti avoimia kamera-ajoja ja lähikuvia. Samalla  haperot raamatulliset mielikuvani hapertuivat entisestään. Suo on upottavampi kuin oletin ja vaatii kaikesta päätellen sinnikkäämmän syventymisen. Nyt elokuva näyttää ja kuulostaa vielä ihmeellisemmältä kuin ennen kirjan lukemista. Siitä olen onnellinen.

Totesin Tarrin elokuvan seuraavan romaanin rakennetta uskollisesti kuin veriveli. Useimmat poikkeamat alkutekstistä tuntuvat johtuvan käytännön tuotannollisista seikoista. Esimerkiksi joitain romaanin väkivaltaisia kohtauksia on häivytetty tai pehmennetty elokuvassa ehkä esteettisistä syistä tai siksi, että riehunta olisi sopinut huonosti vaikkapa Irimiásta näytelleen Mihály Vígin habitukseen. Ehkä tärkein painotusero romaanin ja elokuvan välillä on kohtauksessa, jossa Irimiás matkakumppaneineen näkee aaveen. Elokuva kuittaa tilanteen ohimennen: raunioilla häälyy paksua sumua, jota pysähdytään hetkeksi ihmettelemään mutta joka kuitataan lopulta tavallisena luonnonilmiönä.

Myös Pirunkolon henkilöt elävät aineellisesti niukassa maaseutuyhteisössä perikadon merkkien keskellä. Esipuheessa Kaakinen kertoo saaneensa aiheen romaaniin unessa. Tietty pahaenteinen unenomaisuus väijyykin näennäisen elottoman pinnan alla.

Pirunkolo, pohjaton veden täyttämä kuoppa, vetää mustan aukon tavoin syövereihinsä ihmisiä ja eläimiä. Silti surmanloukku, jolta romaani on saanut nimensä, jää teoksessa hyvin vähälle huomiolle. Suurin osa romaanista on yksivakaisen asiallista lounaishämäläisen elämänmuodon kuvausta. Aila Kaakisen piirrokset ja Aarne Kaakisen valokuvat tukevat informaation perillemenoa: tukinajo, viikate, heinänteko, lehmien lypsy.

Kaakisen romaanissa lukijan mieltä ei jää niinkään askarruttamaan upottava psykoanalyyttinen Pirunkolo. Pikemminkin ajatukset takertuvat yllättäviin yksityiskohtiin. Ensin romaani näyttää sijoittuvan 1800-luvun puoliväliin, kun kerrotaan teollisuuspatruuna Wahrenin tehdashankkeista ja panimon perustamisesta. Samaan aikaan henkilöhahmot kuitenkin harrastavat juhannuksena grillausta, ja juhannusjuhlille saapuu puhujaksi kansan rakastama "taata" Sillanpää.

Kiinnostavaa on myös kirjoittajan viehtymys toistuviin, vaikeasti tulkittaviin yksityiskohtiin. Sekä keskushenkilöperheen isällä että pojalla on sängyssä samanlainen paksu, makkaran muotoinen patja. Kun eräs veljespari lähtee riijuureissulle, heidän iltansa etenevät tahoillaan täsmälleen samoin.

Pirunkolon takakannessa teosta kutsutaan jännitysromaaniksi, "sillä niin jännittävää on maaseudun elämä Pirunkolon ympärillä". Tämäkin yksityiskohta jää kummittelemaan päähän ja houkuttelemaan uudelle kierrokselle; ensimmäisellä lukukerralla kun en huomannut romaanin tarinassa enkä tyylissä minkäänlaisia jännityselementtejä.