maanantai 16. joulukuuta 2013

Jaakon kaunein kirja 2013


Mark Parland: Taistelijana Supon varjossa
v. 2000-2013 (omakustanne)

En usko hätiköiväni, kun julkistan tämänvuotisen kirjataidesuosikkini jo nyt. (Uusille lukijoille tiedoksi, että postaus on jatkoa tälle kauneimmat kirjat -kampanjalleni.) Olisi yllätys, jos yllä olevalle kannelle ilmaantuisi varteenotettavia haastajia vielä loppuvuoden aikana.

Toimittaja-kirjailija Mark Parlandin Supo-aiheisen omaelämäkertateoksen toisessa osassa Taistelijana Supon varjossa 2000-2013 kansitaiteellinen ratkaisu jatkaa luontevasti tekijän aiemmasta tuotannosta tuttua korutonta passikuvaestetiikkaa. Ensimmäisen Suojelupoliisia käsittelevän kirjansa Taistelijana Supon varjossa 1979-2000 lisäksi Parlandin Supo-korpukseen voidaan lukea ainakin VHS-kasetit Elämäni Supon varjossa vv. 1986-1997 (1997) ja Elämäni Supon varjossa 2 vv.1997-1999 (1999). Näissä kaikissa tekijä poseeraa naama peruslukemilla, katse ja rintamasuunta sotilaallisesti kameraan.

  


Kansien henkilötutkielmia vertailemalla voi nähdä eletyn elämän jättäneen jälkensä toisinajattelijan kasvoihin. Teosten sisältöön tutustuessa vaikutelma vahvistuu vielä riipaisevammin.

Aiemmassa Supo-tuotannossaan Parland esiintyy veijarimaisena trickster-hahmona. Vaikka teosten aihe on vakava, lukija/katsoja huvittuu seuratessaan Parlandin kissa ja hiiri-leikkiä Suojelupoliisin organisaatiota vastaan. Supon poliisit ja urkkijat näyttäytyvät ammattitaidottomina pelleinä, joiden kustannuksella Parland viekkaasti pilailee.

Tämänvuotisessa tilannepäivityksessä komedia on kääntynyt puhdasveriseksi tragediaksi. Kiusaajat vaikuttavat saaneen Parlandista yliotteen. Mies, joka ennen kertoi hykerryttävistä Supo-kommelluksistaan pilke silmäkulmassa, on tipotiessään. Järkytyn lukiessani seuraavanlaisia rivejä:

Kerran nukkuessani äitini kuvataiteilija Camilla Kivilahti-Parlandin vieressä heräsin aamulla ja huomasin veripisaran terskassani. Näin oli siis armeijan sisäinen turvallisuuspalvelu tehnyt minusta impotentin neulalla. Myöhemmin heidän miehet olivat ympärilläni niin etten nähnyt heitä mutta kosketuksista ymmärsin että heitä oli ja välillä yritin veitsellä osua heihin siinä kuitenkaan onnistumatta. Kerran istuessani keittiössä näkymätön iso trooppinen hämähäkki käveli jalkani yli. Kaksi kertaa näkymättömät skorpionit hännillään viilsivät varpaisiini varoitukseksi kun kävelin olohuoneen poikki. Myös näkymättömät hämähäkit jotka sylkivät happoa jalkoihini olivat kiusanani. Pihalla ollessani välillä armeijan sisäisen turvan helikopterit kaasivat ylleni pahanhajuista kaasua. (Mark Parland 2013, Taistelijana Supon varjossa v. 2000-2013. Omakustanne. S. 40-41.)   
   


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ja mä taas kyttäsin poppelia

Unissani on harvoin tarinallisuutta tai edes rakennetta. Tunnelmaltaan ja väritykseltään tämä elokuvakatkelma muistuttaa silti erehdyttävästi yötajuntani maisemia:



maanantai 28. lokakuuta 2013

Odottamaton orkaani




Panu "Kaikista ihmisistä juuri" Rajalan arvostelu Kahden vaimon miehestä tiivistää teoksen ydinolemuksen ansiokkaasti. Kirjan lukemisen jälkeen mieleeni johtuu vain pari täydentävää huomiota.

1. Kyseessä on paitsi merkittävä pala suomalaisen kirjasensuurin historiaa, myös yksi vaikuttavimpia tuntemiani esimerkkejä legitiimin tunnustusproosan ja "lainsuojattoman" ITE-kirjallisuuden välisen rajan häilyvyydestä.

2. Kiannon kuvaama avioelämän uudelleenjärjestely saattoi olla jossain määrin leimallinen 1910- ja 1920-lukujen yhteiskunnallisille olosuhteille; ainakin teosofi Veikko Palomaa päätyi samoihin aikoihin hyvin samantapaiseen polygamiseen triangeliin. Siinä missä Kianto kapinoi aikansa tekosiveellisiä arvoja vastaan melko maanläheisistä lähtökohdista, Palomaa perusti ratkaisunsa ikuisiin salatieteellisiin totuuksiin.

3. Rajalan referoiman kolmiodraaman lisäksi teoksen nautittavinta antia ovat myös ne lukuisat kohdat, joissa Mies vuodattaa jumaloivaa rakkautta "Lolli"-poikansa niskaan. Muihin lapsiinsa Mies suhtautuu enimmäkseen hyväntahtoisen välinpitämättömästi.

Eiköhän ole paras antaa teoksen itsensä puhua puolestaan. Tässä joitakin Kahden vaimon miehen huippuhetkiä:

Runoilijan sielussa kulkevat kuoleman kuvat nopeammin kuin tavallisessa rintamamiehessä, hänellä on synkänjuhlallisia hetkiä, jolloin hän näkee itsensä jo vainajana. Ja hän on kyyneliin asti liikutettu oman romaaninsa salaisuuksista, jotka kieppuvat hänen sotaseikkailujensa rinnalla.


Se oli häväistyn naisen puolustus-purkaus koko pahaa maailmaa vastaan, jossa oma mies oli soittanut ensiviulua. Se oli kuin metsäeläimen taistelua penikkansa päältä. Mies, ihminen, vavahti tämän villin luonnonvoiman edessä.


Mies veti kintaan kädestään ja tunnusteli, oliko kirjepinkka hänen povessaan - ne olivat hänen nykyisen elämänsä asiakirjat: "Rakas, kurita minua, rankaise minua..." Saattoiko halpa nainen kirjoittaa näin korkeasti? 


Ja tapahtui muutakin: kevätmyrsky kulki ihmissielujen läpi, ravisteli rajusti talvitaakan alla nukkuneita havupuita. Mahtavat lumipaakut putosivat mäiskähtäen maahan. Pakkasesta kangistuneet puut rasahtelivat pelottavasti. Etteivät rungot vain rapsahtaisi poikki! Tämähän oli aivan odottamaton orkaani...

 - Ota ruumiini! huusi rintamaitoa valuva nuori äiti myrskyn halki,- En tahdo, sanoi Mies, ellen sieluasi saa! En koskaan nauti raakaa lihaa! - Mutta minä tahdon! komensi vaimo kamalasti nauraen. - Rakkaani, mikä sinua vaivaa? kuiskasi Mies kauhistuneena. Nainen - ikuinen arvoitus!

Missäkö rouva oli? Eikö Mies sitä tiennyt! Majatalon emäntäpä tiesi... ja Mies tunsi, että tulee mitä tulee! Hirmutuska järisytti häntä ja hän nousi karjuen satulaan ja ajoi huimaa vauhtia suoraan pappilan pihaan.

Jossakin, kuin maan alla, kuuluu ikään kuin pienen lapsen itkua. Jossakin kaukana ulvahtaa ikään kuin verenhimoinen susi. Muuten vallitsee kaamea hiljaisuus. Se on kaikkien onnettomien perhekohtausten ikuinen ilmiö.

Oi Helmi, vapisten olen seisonut kiroustesi raunioilla ja miettinyt keinoa pelastukseksemme. Miksi pilkkaat sieluani? Kenties olen saanut intohimoni kuoletetuksi, mutta rakkauttani en. Työnnä pois - kuulun sittenkin sinulle!
Nyt on minulla viimeinen ratkaisukeino esitettävänä. Se pelastaa meidät molemmat. Salli minun siittää sinusta vielä toinen lapsi! Jaamme sitten lapset ja menemme eri suuntiin.
Rakastan myrskyistä sieluasi, ihailen ruumistasi, rukoilen pelastusta rauhattomalle hengellesi. Huomaa: en sinua sukupuolituskien takia pyydä - ne kestän nyt - mutta tulevaisuutemme vuoksi, sielujemme rauhan vuoksi.
Amen.

Sama vartalon solakkuus, joustava selkä, sama kaulan kaari, terve rintakehä, ennen kaikkea sama aivokuori, vuosisatoja sorvatun suvun pääkallo - siinä on isän perintö, suvun suuruus ja heimon - heikkous. Äidin suurista silmistä ehkä lemmensyleilyssä valahti lisävalaistusta pojun sielunpeileihin, ehkä Kulkuritytön henkinen hätä rakkautta janoavan miehen rikosriemussa loi yhteisen leiman kultalapsen korkenevaan otsaan ja ohimoon? Mutta itsensä isä lapsensa koko olemuksessa tuntee, joka jäsenessä Mies sen vaistoaa - ja siinäpä isyytensä luomisriemu! Sitä eivät maalliset lait ja julmat juorut pysty häneltä riistämään - tämä totuus on pysyväinen!

Mies kahlaa paksussa lumessa polviaan myöten. Tuiskuttaa taivaan täydeltä. Miksi - hän itseltään kyselee - minun sisäinen elämänikin aina pitää olla samanlaista kahlaamista luminietoksissa? Miksi aina joudun etsimään outoja yhdyntäkohtia sydämen asioissa?

Oli jo ilta. Juotiin yhteiset kahvit talonväen kanssa, johon paitsi emäntä kuului isäntäkin, puutarhuri, joka, samoin kuin vaimonsa, oli vegetariaanisen aatteen kannattaja ja sen läpikuultavaksi tekemä. He olivat sangen siivoja ihmisiä, jotka, huolimatta yksipuolisesta kasvissyöntiheikkoudestaan, olivat onnistuneet saamaan lihavan tyttölapsen. Kuinka toinen lapsi onnistuisi, oli eri kysymys.

Herra kyllä tietää, milloin hän sallii miinansa räjähtää meidän harhailevien haaksiemme pohjavesissä. Hän, sodan ja lemmen Herra, kutkuttelee meitä vain strategisilla leikkauksillaan.

- Onko minun valkoisella kyyhkyläiselläni ollut ikävä kotkaansa?
- Poika, sinä olet ihan hupsu tänään! nauraa hän suuteloiden välissä. - Mikä kumma sinua vaivaa?
- Ei muu kuin Rakkaus! säihkyy Mies. - Ja tämä nöyrä ilma vaikuttaa minun hermostooni aivan kuin tiikerinsukuisiin eläimiin: ne kiipeävät pitkin seiniä ja laukkaavat häntä pystyssä!
- Kultainen kissaeläimeni!

Kilvan he molemmat suutelivat ja hivelivät lastaan. Ja vasta sitten, nukkumaan käydessään eri vuoteisiin, he häpsähtivät olevansa mies ja nainen...

Julkinen synnytys laittomasta avioliitosta - salainen synnytys laillisesta liitosta? Kumpi lienee siveellisempi?

- No niin, sanoi Mies. Se asia on siis ratkaistu. Minä muuten jo ilmoitinkin hänelle, ettei tarjousta vastaanoteta. En luota kansalaisiin, jotka kantavat epämääräistä nimeä Vi... Sanomalehdestä olen sattunut huomaamaan sen nimiset aina huonoissa asioissa. 

Hän kuvitteli toista vaimoaan vieraan miehen lastenhoitajana - siinä itkisivät hänen omat lapsensa toisen jaloissa, ja tuo vieras perheenisä, jonka elämä oli sekä sisäisesti että ulkonaisesti särkynyt, oli vain möhkäle aivoja, joka aherteli Valistuksen Auringossa...

Kostonhimo ja rakkaudenikävä vilkuttavat usein etsimäämme henkilöä näköhermoissamme.

Suuressa hädässään nämä kaksi tarttuivat kuin hukkuvat oljenkorteen, aavistamatta, missä määrin moraalisesti turmeltunut laitos juuri tämän paikkakunnan poliisi oli.








keskiviikko 7. elokuuta 2013

Teurastajatytön arvoitus


Juuri kun olin aikeissa keskittyä lupaamaani kesädekkarireportaasiin, napapiirin kirjeenvaihtaja Harrylta saapui ohittamaton juttuvinkki. Muonion K-Marketissa oli havaittu teos, jonka kansitaide mullistaa kauneimpien kirjojeni kaanonin. Eikä Riitta Lehvosen Tyttöteurastaja (2008) todellakaan jätä tilaa vastaväitteille. Teos on kiistatta suomalaisen kirjadesignin loisteliaimpia kruununjalokiviä. Tule ja katso:

Jaakon kaunein kirja 2008    

Riitta Lehvonen: Tyttöteurastaja
(Kustantaja Eräporo)

Paitsi että tämän huikean löydön takia joudun päivittämään kauneimpien kirjojeni listaa, Tyttöteurastaja oli myös lukuelämyksenä niin käänteentekevä, että alkuperäinen kesädekkariehdokas - Pentti Matilaisen Sexi leikkii kuolemalla, vanha rakkauteni - tuli pakostakin syrjäytetyksi tällä kertaa sen tieltä.

Päätin säästää Matilaisen eroottisen trillerin ensi kesää varten ja asennoitua Tyttöteurastajaan dekkarina. Käsitteitä pontevasti venyttämällä tämä on mahdollista, sillä perinteisistä whodunnit-tarinoista tuttu kysymys hiertää lukijaa myös Lehvosen omaelämäkerran temaattisessa ytimessä: kuka on syyllinen?

Tyttöteurastaja on alkoholistiperheen tyttären selviytymistarina. Lehvonen taistelee itsensä irti turkulaisen poliitikkoisänsä rakentamista porvarillisista perhekulisseista ja päätyy sivilisaation laitamille, poronteurastajaksi Lappiin. Kirjoittaja itse ratkaisee kysymyksen syyllisyydestä jo kirjan alkusivuilla: lapsena hänet lavastettiin syylliseksi kaikkeen, kunnes aikuisena hän oivalsi olevansa vain rikoksen uhri. Lukijan kannalta asetelma ei ole aivan näin ongelmaton. Enempää en halua spoilata. Lukekaa itse! Voin suositella Tyttöteurastajaa kaikille jännitysviihteen ystäville myös sikäli, että teos sisältää runsaasti  seksiä ja (sekä eläimiin että ihmisiin kohdistuvaa) väkivaltaa.

Ajattelin ensin, että paras kunnianosoitus Lehvosen teokselle olisi "teurastaa" se blogissani.  En tietenkään puhu nyt murskakritiikistä vaan analysoivasta leikkelystä; voisin irrottaa tekstistä "parhaat palat" ja esitellä ne täkyinä lukijoilleni. Tehtävä osoittautui kuitenkin turhan hankalaksi, sillä Tyttöteurastajan suuruus ei kiteydy aforistisiin tihentymiin. Edustavat lainaukset venyisivät väkisinkin epäkäytännöllisen pitkiksi. Siksi päätin tyytyä samaan suosuttelutaktiikkaan kuin Harry, joka lähetti kansikuvan ohella ihailtavakseni teoksen sisällysluettelon. Olkaa hyvä:
      
Johdanto
Esipuhe
Sisällysluettelo
Vasta teurastajana opin hyväksymään itseni naisena
"Arvoisa rouva teurastaja!"
Mistä kaikki alkoi?
Riitta ja rinkka vaeltaa
Keskiyön kahvikutsu koitui kohtalokseni
Yökylässä mummolassa
Ei mitään pelkkää prinsessaunelmaa
Niin paljon jäi sanomatta
Itseäni etsimässä - ja isää ja äitiä myös
Poroleirillä
Kun puukko putosi
Aitatöissä
Ettotytön ensimmäinen lähtö
Parisuhde paskana
Tyttöteurastaja iskee jälleen
Jeesuksen jalanjäljillä
Purmukan vapaapainia
Sonni pukilla
Kenkäheinistä kännyköihin
Kestävää kehitystä porolaitumille!
Seksiä siellä sun täällä
Aslakin rykimäsukka
Pyörätuoliin
Raja-Joosepista kävellen kotiin
Kahvinpöhniä teurastamolla
Pinkkipicnicciä suojelee teurastaja
Suuri intiaanipäällikkö
Teurastamolta ruumishuoneelle
Joulupukin porolaitumilla
Karhukiväärin kanssa kairassa
Kirja, joka muutti maailmankuvani

           

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Farssielokuvan rihmastot


Koska erinäiset menot ja silpputyöt ovat täplittäneet kalenteriani tänä kesänä, en ole ehtinyt vielä suorittaa tärkeää kirjablogirituaalia eli rentoutua kesädekkarin ääressä. Yritän hoitaa raskaan velvollisuuden pois päiväjärjestyksestä parin viikon sisällä. Sitä ennen lienee paikallaan alkulämmittely, pikainen kurkistus nostalgisiin suomalaisiin kesäkomediafilmeihin.

Koska takavuosien reseptio kohteli Seppo Huunosen Piilopirttiä (1978) ja Kaarlo Kortelaisen Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen -elokuvaa (1988) ylimielisesti, ne luultavasti ansaitsisivat syventyneemmän tarkastelun, uudelleenarvioinnin ja mentaalihistoriallisen paikannuksen. Alkajaisiksi tyydyn kuitenkin poimimaan esiin vain yhden minua pitkään askarruttaneen yksityiskohdan, Huunosen ja Kortelaisen kuvailmaisua yhteen sitovan johtolangan: näyttelijä Leo Lastumäen (1927-2012) puvustusratkaisut.

Vaikka Piilopirtti ja Huttunen ilmestyivät kymmenen vuoden välein eivätkä täten edusta samaa Suomi-komedian aikakautta, ne ovat tyylillisesti läheistä sukua keskenään. Tai ehkä tämä on näköharha, jonka aiheuttaa edellä mainitsemani kumma yksityiskohta ja merkintäni varsinainen aihe: Leo Lastumäen hahmo käyttää molemmissa elokuvissa samaa vuoden 1971 yleisurheilun EM-kisoja mainostavaa puseroa.

Jälkimmäisessä elokuvassa pusero näyttää vähän resuisemmalta, mikä on luonnollista, onhan sille kertynyt vuoteen 1988 mennessä ikää jo 17 vuotta. Yhtä kaikki pysäytyskuvien semioottinen lähiluku ei jätä epävarmuutta, etteikö kyseessä tosiaan olisi sama puseroyksilö. Esimerkiksi palkeenkielen sijainti vasemmassa hihassa täsmää.

En tunne Piilopirtin enkä Huttusen syntyhistoriaa, joten tästä eteenpäin liikun spekulatiivisen nojatuoliteoretisoinnin alueella. Olisiko arkijärjen puitteissa liian rohkeaa olettaa, että kyseessä olisi näyttelijä Lastumäen oma henkilökohtainen oloasu? Ja jos näin on, mikä esteettinen periaate johdatti Huunosen ja Kortelaisen muovaamaan elokuviensa fiktiiviset keskushenkilöt ikään kuin näyttelijän persoonasta ja yksityisyydestä käsin?

Mahdollisesti Huunonen ja Kortelainen halusivat luoda kuvaustilanteeseen välittömän ilmapiirin sallimalla Lastumäelle henkilökohtaisen oloasun käytön. Rento ja pakottamaton jazz-meininki välittyykin elävänä kummankin elokuvan katsomiskokemuksessa. Varmaankin ohjaajat aavistelivat nuhjuisessa puserossa myös Turhapuro-elokuvien verkkopaidan veroista huumoripotentiaalia. Taloudelliset odotukset jäivät kuitenkin lunastamatta. Piilopirtti ja Huttunen ovat säilyneet näihin päiviin asti pienten esoteeristen piirien kulttiesineinä.

Tunnen 1970- ja 1980-lukujen kotimaista elokuvaa rajallisesti. En tiedä, esiintyykö sama pusero muissakin Lastumäen tähdittämissä filmeissä. Joka tapauksessa vaatekappale visuaalisena johtomotiivina luo maagisen sillan Piilopirtin ja Huttusen välille. Vaikka Lastumäen roolihahmot näissä elokuvissa eivät erityisemmin muistuta toisiaan, huomattuaan johtomotiivin katsoja ei voi enää välttyä petollisilta mielleyhtymiltä eikä sumearajaisten perheyhtäläisyyksien etsinnöiltä.

Lopulta ajatuspolku johtaa yhä syvemmälle elokuvateorian peruskysymyksiin. Kun Piilopirtti ja Huttunen kietoutuvat katsojan tajunnassa yhteen, syntyy vaikutelma kuin menneiden vuosikymmenten kotimaisia farssikomedioita yhdistäisi jokin laajempi esteettinen syvärakenne. Onko olemassa yhteinen alkupiste, anus mundi, josta kaikki tällainen aines pulppuaa?          

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Huutokauppameklarit hiljaisuuden retriitissä

Tällaiseen paikkaan ajauduin viime viikolla. Ensimmäisenä aamuna keskiviikkona kirjasin ylös vaaramaiseman kirvoittamia mielteitä ja vaikutelmia.

Viikko oli jyrkkien kontrastien katkoviivoittama: vuoroin ihmisten ja ympäristön miellyttävyys, vuoroin esiintymislavalle astumisen piina.

Saako lähettää vielä terveisiä työryhmälle ja huoltojoukoille? Kaikki teistä kuuluvat parhaimpiin ystäviini, NYT.



perjantai 28. kesäkuuta 2013

Vuosituhannen rakkaustarina


Kolmen viikon takaisessa blogikeskustelussa lupailin esittelyä minulle erityisen rakkaasta elämäntaito-oppaasta. Ilmaisin itseäni vähän epätarkasti. Vaikka Merja Hirvisaaren Kuka on se oikea? Rakkauden tähtimerkit (Helmi 2004) edustaa itsessäänkin lajityyppinsä vankinta osaamista Suomessa, suuri osa teoksen viehätysvoimasta perustuu ulkokirjallisiin seikkoihin. Konteksteistaan irrotettuna Kuka on se oikea? ei sittenkään erottuisi erityistapauksena perustasokkaan kotimaisen horoskooppikirjallisuuden joukosta.

Korjaan kurssia myös sikäli, etten oikeastaan halua etsiä Hirvisaaren teoksesta elämäntaidollisia vinkkejä, parisuhdeneuvoja enkä itsetuntemuksen avaimia. Kun lukija avaa astrologia-aiheisen kirjan, terve skeptisyys on mielestäni yleispätevä lukuohje. Tähtimerkkien luonnekuvaukset ovat tyypillisesti pelkistettyjä karikatyyrejä, joista kohdehenkilön on usein vaikea tunnistaa itseään. Vasta ammattilaisen laatima syntymäkartta tuo analyysiin syvyyttä.

Myös Hirvisaaren oppaassa horoskooppimerkkejä tyypitellään hieman kulmikkaasti. Samalla hänen kirjoitustyyliään kuitenkin leimaa elämänviisaus ja suhteellisuudentajuinen leikillisyys, jollaista toivoisi tapaavansa useamminkin astrologiakirjallisuuden äärellä. Hirvisaari ei asetu dogmaattiseksi oppimestariksi lukijan yläpuolelle vaan kutsuu hänet mukaansa opiskelemaan, aistimaan ja ihmettelemään universumin salaisuuksia. "Astrologia tarjoaa kartan - sinä itse päätät, miten ja minne sen kanssa suunnistat."

Mutta kuten sanoin, parhaiten Kuka on se oikea? pääsee oikeuksiinsa kontekstilähtöisellä lukutavalla. Koska teos käsittelee rakkautta astrologian viitekehyksessä, lienee ilman muuta oikeutettua ulottaa tarkastelu kirjoittajan elämänkumppanin ja parisielun kirjalliseen tuotantoon. Suuren yleisön parissa Merja Hirvisaaren aviopuoliso, kansanedustaja James Hirvisaari tunnetaan ennen kaikkea tahtopoliitikkona ja räväkkänä yhteiskunnallisena keskustelijana. Ymmärrettävästi edustaja Hirvisaaren metafyysiset tutkielmat ovat syvällisyytensä ja vaikeatajuisuutensa takia jääneet vähemmälle huomiolle.

Metafyysikkona James Hirvisaari kulkee kaukana filosofisen tutkimuksen nykytrendeistä. Akateemisten klikkien silmissä metafysiikka ei ole viime aikoina näyttäytynyt erityisen houkuttelevana tutkimusalueena. Ehkäpä Hirvisaaren kirjoituksissa voi silti aavistella tulevan paradigman alkuidun? Joka tapauksessa hänet voitaneen lukea maamme nykyfilosofian kentässä merkittävimpien metafyysisten ajattelijoiden joukkoon. Esimerkiksi kirjoitussarja, jossa Hirvisaari synkronoi keskenään Raamatun evankeliumin ja Secret-oppirakennelman, on pakollista luettavaa kaikille metafysiikasta kiinnostuneille.

Erityistä todistusvoimaa ja koskettavuutta Kuka on se oikea? saa, jos sen rinnalla lukee James Hirvisaaren vaimolleen omistamaa rakkausrunoa Regnum Amoris. En tiedä Hirvisaaren pariskunnan horoskooppimerkkejä, mutta tieto onkin sekä metafyysisessä että astrologisessa katsannossa yhdentekevä. Ei voi jäädä epäselvyyttä siitä, etteikö Merja ja James Hirvisaaren sielunkumppanuutta olisi kirjoitettu tähtiin. Kuten vanha kansa sanoisi, vakka on kantensa valinnut.





Astrologian avulla universumi ojentaa sinulle 
peilin ja sanoo: "Katso miten kaunis olet!"

             

 

torstai 20. kesäkuuta 2013

Luova työ takaisinmallinnuksena



Koin viime viikolla Sodankylän elokuvajuhlilla niin monia taide-elämyksiä, että tekhne-prinsiippi tuntui jäävän liian vähälle huomiolle. Puutostila hellitti vasta kotona, kun pääsin katsomaan Roger Mooren juontaman jämäkän tiededokumentin The Secret KGB UFO Files (1998).

Elokuvan tuotantoryhmä oli onnistunut hankkimaan Venäjältä huippusalaisia asiakirjoja, jotka mullistavat käsityksemme maailmankaikkeudesta. On selvää, että sensaatiomaiset havainnot vaativat pitkällistä sulattelua. Sivuutan ne tässä blogikirjoituksessa ja keskityn kiinnostavaan käsitteeseen, jonka Sir Roger minulle opetti: reverse engineering.

Wikipedian mukaan reverse engineering voi tarkoittaa monia asioita tieteenhaarasta riippuen. Nettisanakirja antaa käsitteelle suomennoksen takaisinmallinnus. Sir Roger selittää, että yhdysvaltalaiset ja neuvostoliittolaiset tiedemiehet harjoittivat takaisinmallinnusta selvittäessään tunnistamattomien lentävien esineiden toimintaperiaatteet. Purkaessaan laitteen he analysoivat sen rakenteen niin, että uudelleenkokoaminen ja teollinen kopiointi tuli mahdolliseksi. Toisinaan kyseessä oli vieraan vallan vakoilukone, toisinaan ulkoavaruudesta saapunut ufo. Kuten tutkija Bill McDonald toteaa dokumentissa, Roswellin tapaus on  "nykyisen aerodynamiikan Rosettan kivi ja avaruustekniikan Graalin malja".

Vaikka dokumentissa haastatellut tutkijat avaavat huimaavia näköaloja universumin salaisuuksiin, pakottaudun kääntämään katseeni toisaalle, pienempään ja käytännönläheisempään kysymykseen. Voisiko takaisinmallinnuksen periaatetta käyttää kuvaamaan taiteellista työskentelyä?

Proosa- tai runotekstin analysointi on tuttua puuhaa luovan kirjoittamisen opiskelijoille. Pyrkiessään kehittämään kirjoittamisen tekniikkaa opiskelija saattaa syventyä esimerkiksi klassikkoteokseen insinöörin tutkimusotteella: mitä teksti on syönyt, miten temppu tehdään. Tavoitteena ei silti ole saada aikaan täydellisiä kopioita. Jos kirjoitukset muistuttavat esikuvaa liikaa, plagiointisyytteiltä ei voi välttyä.

Aidompaa takaisinmallinnusta tapahtuu nähdäkseni intuitiivisen etsimisen ja ideoinnin alueella. Oudot valoilmiöt ja äänet pyritään kuvailemaan mahdollisimman tarkasti. Aika ajoin maastosta löytyy hylkytavaraa ja jälkiä, joiden perusteella tapahtumakulku voidaan rekonstruoida enemmän tai vähemmän luotettavasti. Abduktioita tapahtuu useimmiten uni- tai horrostilassa. Niidenkin yksityiskohtainen raportointi on tärkeää.  

Toinen ufologian haara tutkii henkilöitä, jotka kanavoivat huippuälykkäiden sivilisaatioiden viisautta ihmiskunnalle. Tämän taiteilijatyypin edustajia elää monia Suomessakin. Ikävä kyllä humanoideilla on niin murskaava ylivoima teknisessä ja henkisessä kehitystasossa, että viestien vastaanotto ja omaksuminen on meille ihmisille enimmäkseen mahdotonta. Kalusto on yhteensopimatonta, reseptorit altistuvat jatkuvasti häiriösignaaleille. Siksi kosminen viisaus välittyy meille yleensä typeränä mökellyksenä.               

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Palautetta lukijoiltani

Lukijoiden mielipiteitä kirjasta VALVOJA

"Valvoja on kirja, jonka arvoa ei vielä tunneta. Siinä on jopa niin hyvät rauhanehdot, jos minä haluaisin sodat lopettaa, niin kirjoittaisin siitä aivan samalla tavalla, enkä yhtään toisella tavalla. Kouluihin se kirja pitäisi saada luettavaksi."

A. M., Tampere

"Siinä kirjassa on sellaisia asioita, joita ei mistään muualta saa selville. Se kirja minun on luettava uudelleen."

S. U., Riihimäki

"Se on asiallinen kirja, sopii hyvin maalaisihmisille ja samoin kaikille luettavaksi."
 S. Y., Taegu, Etelä-Korea

"Minä hankin sen pojalleni. Nyt se kirja on meidän kirjastossamme aina käytössä."
V. T., Maracaibo, Venezuela

"Se kirja on kirjastossamme, olen sen lukenut, se on mielestäni niin hyvä että voisin suositella, että se hankittaisiin kaikkiin kirjastoihin."
R. A., Madras, Intia

"Meidän kirjastossa se kirja on ahkerassa käytössä, eikä yhtään soraääntä ole kuulunut."

N. C. H., Braganca, Brasilia

"Se kirja on luettava harkiten, joka hutasemalla lukee jää paljosta vaille."

F. J., Peoria, Illinois, Yhdysvallat

"Minä luin sen kirjan suurella mielenkiinnolla ja nyt kysyn: Vieläkö on hyviä kirjoja tulossa?"
J. S., Hampuri, Saksa

"Se kirja erikoisesti filosofisen sisältönsä vuoksi kuuluu jokaiseen kirjastoon."
O.W., Tucson, Arizona, Yhdysvallat

"Kun luin sen kirjan, Valvoja, tuli mieleeni: se on Tuhatvuotisen valtakunnan avain."
V. V., Buenos Aires, Argentiina

"Minä luin kirjan Valvoja kahteen kertaan ja paikka paikoin jopa kolmeen kertaan. Sitä minä kummastelin, kun siinä on osattu kuvata byrokratia niin, että se on pikkutarkasti ja perusteellisesti selvitetty. Se byrokratia on just' sitä, mitenkä se siinä kirjassa on kerrottu. Nyt en osaa muuta kuin ihmetellä, että onpa se hyvä ja mielenkiintoinen kirja."
C. L., Nevers, Ranska

"Minä luin VALVOJAN ja UNEKSIJAN, niissä molemmissa kirjoissa on asiat tuotu esille uudella tavalla ja paremmalla tavalla kuin tähänastisessa kirjallisuudessa. Ne molemmat kirjat ovat vertailukelpoisia minkä kirjallisuuden kanssa tahansa."
 J. S., Brisbane, Australia


Kirja UUDET UHKAKUVAT v. 1985 oli Finlandia-palkintoehdolla ja se oli kaikista ehdolle asetetuista kirjoista mielipidekirjana kiistattomasti paras, näin lukijoiden mielestä.

Kirja UNEKSIJA on kirjoitettu Mies 2000-kampanjan merkeissä ja oli vuonna 1986 Finlandia-palkintoehdolla - lukijoiden mielestä hyvin tykätty, hyvät arvostelut saanut kirja.

NEUROMAANI teos on julkaistu vuonna 2012. Tämä on kirja, joka antaa tiedemiehille valtavasti aiheita ja kaikille ihmisille mielenkiintoista tutustumista siihen maailmaan, jota valvontaviidakko pimittää, niin perusteellisesti ettei sen auktoriteetit itsekään ole sitä koskaan oppineet kuin pintapuolisesti sieltä täältä tuntemaan oman sitoutuneen luonteensa vuoksi. Tästä kirjasta käydyt keskustelut avoimesti ja totuudellisesti paljastavat tämän kirjan tuomaan esille ne tosiasiat että olemme henkisen kehityksen tarpeessa, kehitysasteella olevia jumalia.

Hyvät lukijat! Lopuksi tulee mieleen sellainen kysymys: Minkälaisen rehellisen mielipideilmauksen te antaisitte näistä kirjoista ne luettuanne?


sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Mätä omena


Kauneimpien kirjojeni katselmus huipentui neljä viikkoa sitten rakkaudellisissa merkeissä. Lähdin ansaitulle terveyslomalle vuoristoon lepuuttamaan hermojani ja ottamaan etäisyyttä kaikkeen kirjataideprojektin aikana näkemääni.

Nyt vaikuttaa siltä, ettei parin viikon lepo riittänyt poistamaan myrkkyä verenkierrostani. Taidan olla pääsemättömissä näiden "pahan kukkien" kanssa. Ohjaileepa elämänpolkuani sitten piilotajuinen viettipohja, kohtalon oikku tai kosminen salajuoni, joka tapauksessa oheinen teos kulkeutui näköpiiriini kirpputorilla vain pari päivää lomalta paluun jälkeen.

Pinnallisesti tarkastellen tämänkin kirjankannen sanoma on maailmoja syleilevän rakkaudellinen. Mutta miksi suuret valtiojohtajat juhlistavat rauhaa ja ystävyyttä tarjoilemalla toisilleen mustunutta lankeemuksen attribuuttia? Teos on julkaistu vuonna 1960. Tältä osin henkilökohtainen kaanonini meni uusiksi. Hugo Glaserin lääketiedekirja siis väistyköön rauhan ja ystävyyden tieltä historian kaatopaikalle.

 

    

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Hyvä lause


Tämä virke koostuu seuraavista sanoista (joita on yhteensä neljäkymmentäyhdeksän): neljätoista kertaa kahdesti, viidesti kerran, kahdesti tämä, kahdesti virke, kahdesti koostuu, kahdesti seuraavista, kahdesti sanoista, kahdesti joita, kahdesti on, kahdesti yhteensä, kahdesti neljäkymmentäyhdeksän, kahdesti neljätoista, kahdesti kertaa, kahdesti viidesti, kahdesti ja, kerran nämä, kerran vaatteet, kerran haisevat ja kerran kuolemalta.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Kauniita kirjoja kauniille ihmisille, osa 6

Kirjankansikatsaukseni on saapunut lähelle jälleenrakennuksen alkujuurta, "Suomea vuonna nolla". Vasta nyt voimme tarkastella silmiemme eteen piirtyvää kirjadesignin historian suurta linjaa koko komeudessaan: Rakkauselämän tienviitoista Saunamestariin.

Jos valikoimani edustavuuteen on luottamista, Suomen kirjankansitaiteen kultakauden vallitseva tyyli oli klassisen puhdaslinjainen roturealismi. Suuntaus alkoi väistyä 1960-luvulle tultaessa painuakseen lopulta pienpainatteiden marginaaliin. Mutta kuten edellinen merkintäni osoittaa, ainakin vielä vuonna 1963 roturealismin kannatus oli vakaalla institutionaalisella pohjalla.

Viehättävänä erikoisuutena mukana on varhainen pop up -kirja Punahilkka, jonka sivuilta Peto kirjaimellisesti ponnahtaa pahaa aavistamattoman lapsilukijan silmille.

ANEn toimitus tekee parhaillaan lähtöä vaaralliselle ulkomaankomennukselle etsimään "skuuppia". Jos kriisipesäkkeessä tulee "kuumat paikat", on luultavaa että mahdollisten tulevien kommenttien julkaisu viivästyy jopa useita vuorokausia. Toivomme lukijoilta kärsivällisyyttä. Vaikka julkaisutahti tilapäisesti hidastuu matkan aikana, kommentit ovat yhtä lämpimästi tervetulleita kuin ennenkin. Blogi palautuu normaaliin hektiseen päivärytmiin kahden viikon kuluttua.  



Jaakon kauneimmat kirjat 1947-1958

1958
 Arvo Aallas: Vinosilmä saapuu 
satamaan (Karisto)



1957

 
Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas
 (Ristin voitto r.y.)


 
 1956


Pekka Tiilikainen: Suunnista raittiuteen
 (Suomen opettajain raittiusliitto)


1955
 
Aarne Hellemaa: Eläinten täyttäminen
(Otava)


1954
 
 M. H. Morrill: Puhuvan rummun maassa
(Kustannusliike Kirjatoimi)



1953
 
 Karl-Aage Schwartzkopf: Makkosten
musta Momo (Gummerus)



1952
 
 Aleksi E. Saarela: Alkoholinorjan
vapahdus (Ristin voitto r.y.)


1951
 
 Vilho Helanen: Kansantuhooja
(Gummerus)


1950
 
 Punahilkka-nousukuvakirja
(Kuopion kansallinen kirjapaino)


1949
 
Martti Koura: Yhdestoista hetki (Otava)


1948
 
 Valdo Fleming: Rummut puhuvat (WSOY)


1947
 
M. Sexerot: Rakkauselämän tienviitat
(Viljanteen kirjakauppa ja kustannusliike)

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kauniita kirjoja kauniille ihmisille, osa 5


Tämänkertaisen kirjankansisarjan kuva-aiheista ja teosnimistä rakentuu yhteen liitettyinä johdonmukaista tarinallisuutta. Vaikutelma syntyi tahattomasti. Huomasin asian vasta koottuani teokset allekkain tätä blogimerkintää varten.

En silti lukisi ao. kompositioni sisäistä logiikkaa alitajunnan saati sattuman tiliin. Arvelen valikoiman vain heijastelevan 1960-luvulla voimistuneita sivilisaatiokriittisiä mielialoja. Teknologisoitumisen ja kaupungistumisen herättämät dystooppiset aavistukset saivat luonnollisesti ilmauksensa myös aikakauden parhaassa kirjankansitaiteessa.

Mutta ei 1960-luku toki ollut pelkkä liikenneonnettomuuksien ja yleisen lohduttomuuden vuosikymmen. Tieteellisen ja teknologisen kehityksen myönteiset puolet pilkahtelevat eloisasti esimerkiksi vuosien 1960 ja 1968 kansitaiteessa. Vuoden 1966 teoksen kannessa on käytetty edistyksellistä linssipainatustekniikkaa, joka mahdollistaa liikevaikutelman: kun kirjaa kääntää kädessään hivenen toiseen kulmaan, naishahmon huulet suipistuvat.

Sukupuolivähemmistöjen historiankirjoitus tietää kertoa, että homoseksuaalisuuden kriminalisointi päättyi Suomessa vuonna 1971 ja homous poistui tautiluokituksesta vuonna 1981. Moniarvoisessa Suomessa varttuneelle nuorisolle voi tuottaa vaikeuksia eläytyä menneiden vuosikymmenten tukahduttavaan ilmapiiriin. Niinpä on ilahduttavaa todeta, miten rohkeasti seksuaalivähemmistöt saattoivat kuitenkin manifestoida identiteettiään jo vuonna 1967 nuorisolle suunnatun antologiasarjan kansikuvassa.
  

Jaakon kauneimmat kirjat 1959-1968


1968
Tauno Nurmela: Hei elämää! (WSOY)


1967
 
 Veli Giovanni: Poikien oma kirja 1967 (Otava)


1966
 
Willy Breinholst: Suutele vaimoasi (Karisto)


1965
 
Veikko Pajunen: Ennen kolaria ja sen jälkeen (Tammi)


1964
 
 Olli Aro: Elän hengityslaitteessa (Otava)


1963
 
Rune Andréasson: Joe Leijonanmetsästäjä
(Kirja-Lito)


1962
 
 Niilo Yli-Vainio: Kuolema ajaa takaa
(Ristin voitto r.y.)


1961
 
 Ed Lacy: Houkutus (Valpas-Mainos)


1960
 
 Hugo Glaser: Jännittävää lääketiedettä:
Lääkärit omien kokeidensa kohteina (WSOY)


1959
 
Outsider: Katakombien kummitus
(Kustannus Oy Ajanviete)

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kauniita kirjoja kauniille ihmisille, osa 4

Huomaan, että 1970-luvun muotitiede ufologia on saanut vahvan edustuksen tämänkertaisessa kauneimpien kirjojeni sarjassa. Ehkä aikakauden hengestä kertoo jotain se, että jonkinlainen paranormaali ulottuvuus sisältyy melkein kaikkiin valitsemiini teoksiin. Itse asiassa vain E-insituutin Liha-julkaisussa lähestymistapa pysyy alusta loppuun mutkattoman maanläheisenä.

Mukana on tällä kertaa myös ikisuosikkini, Aino Räsäsen Muuttolinnun pokkaripainos. Kansikuvan jännitteinen (auto)erotiikka tekee siitä mahdollisesti kaikkien aikojen kauneimman suomalaisen kirjan.

Ilona Tellukselaisen ja Anne Pajuluoman teosten piirroskuvitusten hienoudet ja hauras painotekninen impressionismi eivät välity pelkkien kansikuvien perusteella. Päivitän katselmusta, jos onnistun lähipäivinä ottamaan kirjoista havainnollisia digikuvia.    


Jaakon kauneimmat kirjat 1969-1979


1979


Joseph Gilmore: Heroiinin kirous (Vaasa Oy)


1978
L. Ron Hubbard: Scientologia: perusasiat
ajatuksesta (New Era Publications International)

1977
Ilona Tellukselainen: Avaruuden lähetti (omakustanne)



1976
Dekkari-sarja 1/1976: Teloittakaa Matti Koski
(Kustannus Oy Karkir)

1975
Anne Pajuluoma: Tyttö Siriuksella 
(Alea-Kirja Oy)

1974
Liha (E-instituutti)



1973

Aino Räsänen: Muuttolintu (Karisto)



1972
Toveri Kim Il Sungin vallankumouksellisen
toiminnan lyhyt historia (Sanan Tie)

1971
Kim Kansas: Juopa (Ansa produstions)



1970
James Dark: Armoton mies (Vaasa Oy)


1969
David Irving: V2 - Hitlerin unelma (WSOY)

torstai 11. huhtikuuta 2013

Kauniita kirjoja kauniille ihmisille, osa 3

1980-luku oli jälleenrakennuksen, syvälle käyvien sosiaalipoliittisten muutosten, pariisilaisvaikutteiden ja  perhosmaisesti kapenevien solmukkeiden vuosikymmen. Saha- ja kutomoteollisuus kukoistivat maamme ensimmäisessä teollisuuskeskittymässä Viitasaarella. Presidentti Koivisto teki kuuluisan ja kohtalokkaan Himalajan-retkensä. Uusi muotitanssi bous-bous-mie villitsi kansan.

Samalla kun politiikka ja liike-elämä muurasivat kivijalan elinvoimaiselle teollisuusyhteiskunnalle,
kirjailijat - kansakunnan perustajaisät - luonnostelivat jo tulevan jälkikolonialistisen Suomen maastokarttaa. Uudelleen virinnyt optimismi ja kulttuuritahto kirvoittivat useita mestarinäyttöjä myös kirjankansigrafiikan alalla.


Jaakon kauneimmat kirjat 1980-1991


1991


Arto Kytöhonka: Kurjan miehen kirjeitä
avioerosta, lapsista, kuolemasta (Äitini Talo)


1990


Painehaavaumien ehkäisy ja hoito
(Invalidisäätiö)


1989


Kari Reitari: Liukas on elämän polku (omakustanne)


1988


Antti Arve: Matti Nykänen, maailman paras
(Kirjayhtymä)


1987


Hulkkonen: Ruumiitten ruuti ripaska
(Viihdeviikarit Oy)


1986


Vilho Piippo: Herrat paratkoot (omakustanne)


1985


 Matti Kid Hytönen: Henki katkolla, Cavander
(Kolmiokirja Oy)


1984


Stepan Pakkanen: Elämää pelon varjossa 
(omakustanne)


1983


Monsieur Mosse: Virpin ja Anitan puuhat!
(Oy Erotica Ab)


1982


Vitsivuosi 1982 (Pop-kirjat)


1981


Bernd Klingner: Kivääriampujan opas (Sonator)


1980


Reino Orasmala: Koira haudattuna (Librum)